Tasan kuukausi sitten olin menossa kotiin. Parin tunnin päästä astuin koneesta ulos ja tunsin sen lämpimän ilman syleilyn. Imin mieleeni maisemia ja tapahtumia, joita tiesin tulevani kaipaamaan ja vietin samalla parhaat päivät koko elämässäni.
Nyt istun kotona hyppytunnilla ja kuuntelen itku kurkussa espanjalaista musiikkia. Ja kun katson ulos ikkunasta nään ruman lehdettömän puun, kaatosadetta ja harmaat maisemat. Pitkän matikan kirjat odottavat vieressä avautumistaan, samalla mietin kuumeisesti miten pääsisin ekan kurssin läpi. Tänään ei ole edes espanjaa, joka pelastaisi koko päivän. Luvassa kuitenkin ruotsia ja sen jälkeen maailman tylsimmät ja hitaimmin kuluvat 70 minuuttia ikinä. Kello 15:03 luultavasti raahaudun takaisin kotiin sateen piiskaamana ja heitän laukun huoneeni nurkkaan, jonka jälkeen lysähdän sängylleni miettimään päivän tapahtumia. Tapahtuiko mitään? Ei, kuten ei koskaan muulloinkaan.
Miksi juuri minun pitää haaskata parhaimmat vuoteni täällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti